Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...
”Kaverinkaverin lapsi pohti terveyskeskuksen odotustilassa, miksi kukakin oli lääkäriin menossa. Lapsi huomasi rastapäisen pojan odotushuoneessa ja tokaisi kuuluvasti: Äiti, mä tiedän miksi toi on täällä. Tolta peikolta on tippunut häntä!".
Minä itse näin ensimmäisen peikkoni päiväkotini syysretkellä Veräjämäen metsissä. Tämä ikimuistoinen välikohtaus tapahtui samana vuonna kun Suomen leijonat kaappasivat ensimmäisen mm-kultansa. Olin sataprosenttisen varma näkemästäni; karvainen pikku peikko viiletti suoraan silmieni edestä yli sammalien ja kivien –niin salamannopeasti että minä taisin olla ainoa, joka näki sen. Muistan yhä miltä tuntui nähdä aito peikko: yhtä aikaa niin jännittävältä ja hurjalta että olin pissata housuun. Kerroin ystävilleni näystäni, jotka hetken vakuuttelun jälkeen olivat vähintään yhtä innoissaan asiasta kuin minäkin. Aikuisille en viitsinyt tapahtuneesta edes mainita, eivät olisi uskoneet kuitenkaan.
Tänäpäivänä, vieläpä vuonna jolloin leijonat saivat sen toisen, hartaasti odotetun kultamitalinsa ja perussuomalaiset jytkynsä, tarkistaisin lähinnä lääkitykseni, jos todella näkisin taas tuon peikon viilettävän ohitseni. ”Taidan olla loman tarpeessa”, ajattelisin, ja varaisin ajan kylpylän hyvinvointiviikonloppuun (ja ehkä myös kallonkutistajalle, varmuuden vuoksi).
Meillä (kutakuinkin) aikuisilla on joskus pokassa pitelemistä jos kadulla vastaantulevaa punkkaria luullaan hammaspeikoksi, Jeesusta zombieksi tai burkhaan pukeutunutta musliminaista aaveeksi, mutta pienelle ja rikkaan mielikuvitusmaailman omaavalle lapselle tämä kaikki tuntuu todelta ja ihmeelliseltä. Ja tähän kaikkeen tarvitaan kipeästi seliyksiä. Lapset saattavatkin asettaa vanhempansa pahaan paikkaan, esimerkiksi vaatiessaan kovaan ääneen ruuhkabussissa äitiä kertomaan, onko edessä istuva tyttö pissis ja miksi naapurin setä käyttää meikkiä. Tulevana luokanopettajana tiedostan, että myös omalle kohdalle voi osua mitä eriskummallisimpia kysymyksiä. Jääkin siis aikalailla vanhempien ja muiden kasvatustyöhön osallistuvien vastuulle, miten lapsen ihmettelyyn suhtaudutaan; tukahdutetaanko se hyssytellen vai ruokitaanko sitä rakentavalla tavalla.
Olen itseasiassa ehkä hieman kateellinen pienten lasten kyvystä ihmetellä arjen ilmiöitä, etsiä vastauksia ja heittäytyä hetkeen. Muistelen lämmöllä aikoja, jolloin oli kertakaikkisen ihanaa uppoutua satuihin, peleihin ja leikkeihin ja käsitellä niiden avulla ympäröivää todellisuutta. Aikaa, kun ei koko ajan tarvinnut ajatella niin rationaalisesti. Kun on itse välillä vaarassa jumiutua tuttuihin ja tylsiin arkirutiineihin, unohtaa helposti miten erilaiselta ja jännittävältä maailma voikaan näyttää lapsen vinkkelistä katsottuna.
Äiti tarjosi välipalaksi Hedelmäpommi-jogurttia. Aaro jäi seisomaan keittiön ovelle ja ilmoitti:
-"Mä en kyllä syö mitään räjähtävää!"
Ihmeellistä päivää kaikille!
Ps. Tekstin lainaukset on poimittu www.lastensuusta.fi –sivustoilta, jonka sisältämät eri-ikäisten lasten elämänfilosofiat saavat takuuvarmasti hymyn huulille!
Kirsikka Manninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti