Tämä tapahtui Helsingissä, illansuussa, raitiovaunussa, joka on täpötäysi, olin seisomapaikalla.
Ihminen kuorii mandariiniaan jo hieman liian pitkään. Hän saa lopulta kuoret irti syötävästä osasta ja etsii roskakoria. Tässä raitiovaunussa, ei hänen kohdallaan, eikä edes lähellä saattanut sijaita yhtään ainoaa jäteastiaa. Siispä hän kysyy rohkeasti yleisöltä, missähän roskis saattaisi sijaita. En kuule vastausta. Olen kylläkin kaukana, mutten havaitse mitään reaktioita. Hän jäi siihen, yksin keskelle muita, mandariinin kuoret kädessään.
Ihmisen vierestä vapautuu paikka. Yksinäinen istuin ja tartun tilaisuuteen. Istahdan alas, nostan jalan tukevasti toisen polveni päälle ja alan lukemaan kirjaa. Kuinka teksti viekään mennessään. Vahvat ilmaukset saavat kyyneleet silmiini. On kuin leijuisin painottomassa tilassa, keskellä lämmintä, joka puolelta puhaltavaa tuulta. Kuin sataisi lävitseni, kuin tuhat tuhatjalkaista kutittelisi paitani alla. Nautin. Kirja on Lasse Lipposen Tutkiva Oppiminen.
Sitten se tapahtuu, kaikki muuttuu. Alkoholia nauttinut ihminen muuttuu. Kukaan ei voi aavistaa mitään ennen kuin hän muuttuu. Tahtoisitko jutella kanssani sikainfluenssarokotteen ottamisesta? Tai sitten: ”Hei, mitä sää oot miältä, ku, siis toi se sikanuharokote, eikse oo niinku aika sille turhan jätkän hommaa, hei?” No, arvata saattaa, kansamme kultainen, kukaan ei puhu takaisin, vastaa kysymykseen, tartu tilaisuuteen jakaa oma mielipide avoimesti matkansa ratoksi. Ehkä kukaan ei kuullut? Kyllä kuuli. Minä kuulin. Mutten vastannut! Luin nähkääs kirjaa, eikä kirjaa noin vain jätetä kesken. Käytävän toisella puolella vieressäni istuva kansalainen kuunteli musiikkia, eikä sitäkään jätetä noin vain kesken. Etenkään jos on kysymyksessä aivan tajuttoman hyvä biisi. Minun kirjanikin oli hyvä.
Ihminen masentuu ja hän kääntyilee, katsoo alaspäin painuneita päitä kysyvästi koittaen hakea katsekontaktia edes jonkun kanssa. Eikä kukaan katso takaisin. Ketään ei kiinnosta. Ei vieressäni, käytävän toisella puolella istuvaa, ei minua. Hetken hiljaisuuden jälkeen ihminen esittää kysymyksiä: Miksi kukaan ei halua jutella? Ovatko kaikki tyytyväisiä elämäänsä juuri tuollaisina, itseensäpäin kääntyneinä, hiljaisina yhteiskunnan jäseninä? Eikö matkanteko olisi mukavampaa, jos saisi vaihtaa ajatuksia aivan uusien ihmisten kanssa? Hän suuttuu hieman ja puhuu siitä kuinka voisi ryöstää jonkun. Eikä se joku varmasti edes huomaisi, koska olisi niin keskittynyt omaan matkustamiseensa. Sitten hän puhuu siitä, kuinka hän voisi ryöstää kaikki siinä ratikassa olevat. Mutta hänellä on puheessaan sarkastista sävyä, joten kukaan ei vieläkään puhu hänelle mitään. Mutta moni varmasti ajattelee jo jotain. Minä ajattelen! Ajattelen kuinka voisin mieluusti puhua jostakin, mutten usko sen olevan kovin mielenkiintoista, sillä ihminen vaikuttaa hyvin sekavalta ja tuoksuu kirpeästi alkoholilta, vaikka olen noin kolmen metrin päässä hänestä. Siispä uskonpuutteestani johtuen en puhu vaan jatkan lukemista. En tosin kykene rauhassa keskittymään enää lukemiseen, koska ajattelen jo muuta. Sitä ihmistä. Mitä hän haluaa? Sydämenlyönnit kiihtyvät, ajatukset vilkastuvat... Kuumottaa!
”Vai niin.. Ketään ei siis kiinnosta, että minä haluan ryöstää kaikki teidät..”, ihminen turhautuu ja nostaa tumman reppunsa syliinsä. Entä jos siinä repussa olisi pommi? ”Entä jos tässä minun repussani olisi pommi?” Olen varma, että ihmiset kuuntelevat häntä. Välinpitämättömyys on vaihtunut peloksi yhdestä sanasta: Pommi. Hän kertoo räjähteen olevan C-4 – räjähdettä, eli ”seenelosta”, ja nostaa reppunsa korkeammalle. Yksi miehistä, joka istui ihmisen takana, nousee ja ohittaa hänet. Hän pitää vieläkin reppuaan hyvin näkyvillä. Mies kävelee hänen ohitseen, ja koskettaa takillaan reppuansa. Ihminen horjahtaa ja menettää otteensä repusta, joka putoaa muutaman kymmenen senttiä kohti ratikan lattiaa. Reppu on nyt maassa ja ihminen seisaallaan sen vieressä. Hän kertoo, kuinka laukaisumekanismi kytkeytyi päälle ja hän itse kävelee pois päin repusta raitovaunun uloskäynnin lähelle kovaan ääneen puhuen poistumisestaan. Hän ottaa jo muutamia askeleita ulko-ovia kohti, mutta perääntyy viime hetkellä ja kertoo tämän olevan huono paikka räjäytykseen. Pitää odottaa vielä. Hän kysyy jälleen miksi kukaan ei edes reagoi. Nostan katseeni kirjasta ja katson häntä. Hän katsoo takaisin. Hänen silmänsä ovat punaiset ja naamansa hieman kulunut, kuin olisi ollut reissun päällä jo jonkin aikaa. Uskoisin hänen olevan iältään kahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen välissä. Kysyn häneltä: ”Mitä?” ja hän vastaa:
”Mitä?”
Eipä taida keskustelusta tulla juuri mitään. Takanani istuva nainen sanoo ihmiselle, että jos sinä uhkailet ryöstöllä tai pommilla on aivan turha odottaa järkevää keskustelua. Mutta hän muuttui. Hän muuttu siinä samassa, kun katsoin häntä silmiin ja kysyin: ”Mitä?”
Tässä vaiheessa kaikki pelkäävät. Aistin sen ympärilläni. Lihakset ovat jäykkänä ja moni ei tiedä mitä kohta tapahtuu. On selvää, että jokainen ajattelee päässään enemmän kuin koko päivänä. Niitä asioita, joita pitää tärkeänä, joita ei koskaan ajattele. Niitä joita ei ajattele muulloin kuin oikein sairaana ja hengenvaarassa. Oliko se hengenvaara? Äänestä päätellen repussa oli pulloja. Mutta se oli herätys. Poistun raitovaunusta, koska on pysäkkini. Minulle jäi aivan järjetön olo. Kuuliko kukaan?
Nimim. Pecasaurus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti