Kasvatustieteilijän suunta löytyy arkipäivästä

Opintojen alkuvaihetta yleisessä- ja aikuiskasvatustieteessä leimaa suurimman osan kohdalla tietynlainen epävarmuus. Kasvatustieteen kenttä on valtavan laaja ja ahdistusta lisää koulutuksen luonne. Me kasvatustieteilijät emme valmistu tiettyyn ammattiin, mutta usein joudumme selittämään kerta toisensa jälkeen kuinka meistä ei tule opettajia(ainakaan kaikista).

Kehittäjä, kouluttaja ,konsultti tai koordinaattori (ja nämä ovat vain esimerkkejä lukuisista nimekkeistä) ovat usein epämääräisiä termejä kuvaamaan kasvatustieteilijän tulevaa toimenkuvaa. Termeissä alkaa olla enemmän järkeä jos ne sitoo tietyyn kasvatustieteen alueeseen: oppimisen tutkimukseen, työ-elämän kehittämiseen tai vaikkapa kasvatussosiologiaan. Yhteistä oman näkökulmani mukaan eri alueille on kehittäminen, vallitsevien käytäntöjen analysoiminen ja ihmisten ja ryhmien toiminnan sekä niiden välisen dynamiikan ymmärtäminen.

Törmäsin maisteriopintojen orientoivassa kirjallisuudessa poikkeavasti kirjoitettuun teokseen "kasvatussosiologian teoreetikoita". Kirjassa esitellään kasvatussosiologian "guruja" hieman inhimillisemmästä näkökulmasta, tuoden esille henkilöiden elämänhistorioita. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee se, että teoreetikot ovat päätyneet omalle asiantuntijuuden alueellensa ei niinkään koulutuksen, kuin arkipäivän ilmiöiden kautta.

Koulutusta voi käyttää peilinä arkipäivän ongelmakohtien pohtimiseen, mikä taas suuntaa omaa polkua koulutuksen sisällä. Joten suosittelen tarkkailemaan omaa toimintaa myös muilla elämänalueilla kuin koulutuksessa. Kiinnostaako työ-yhteisösi ristiriidat? Höyryätkö yhteiskunnan rakenteellisesta epätasa-arvosta? Mietityttääkö oppimisen erilaisuus eri ryhmillä ja ihmisillä? Vai ehkä joku muu tai näiden synteesi?

Oma alue kasvatustieteestä löytyy kyllä ajan mittaan. Se voi moneen kertaan muokkautua , tarkentua ja vaihtuakin opintojen kuluessa ja tietysti myös opintojen jälkeisessä elämässä. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on nimenomaan sanoa , että vaikka kasvatustieteen kenttä voi aluksi vaikuttaa  tuskaisen laajalta hahmottaa, oma polku löytyy kyllä. Joten kuulostele, haistele ja maistele sitä rauhassa.

- Erna

Sähköisen ilmoittautumisen jalanjälki

Ilmoittautuminen pääsykokeisiin, tentteihin ja erilaisiin tapahtumiin on tehty helpommaksi kuin koskaan ennen. Siinä missä ennen tarvitsi roudata erilaisia ilmoittautumispapereita toimistoihin ja kanslioihin, nykyään ilmoittautuminen onnistuu hiiren klikkauksella.

Varjopuolena asiassa on jossain määrin hieman höveli klikkailu. Esimerkiksi yliopistohaussa pystyy ilmoittautumaan jopa yhdeksään eri hakukohteeseen samanaikaisesti. Harva kuitenkin käytännössä saapuu niistä kuin muutamaan pääsykokeeseen.

Miksi tämä on sitten ongelma? Olen työskennellyt viimeisen puolen vuoden ajan tiedekunnassamme valintasihteerinä ja nähnyt sen valtavan paperimäärän joka valintakokeiden järjestämiseen tarvitaan. Vaikka tiedekunnissa lasketaan, etteivät kaikki ilmoittautuneet tule paikalle, on silti mahdoton tietää tarkkaa prosenttiosuutta kokeeseen oikeasti osallistuvista. Tämän vuoksi monisivuisia tehtävänippuja monistetaan valtavia määriä turhaan. Joissain koulutuksissa osallistumisprosetti suhteessa hakijoihin on jopa alle puolet.

Jos olet yksi niistä , joka klikkaili useampia kohteita joihin ei ollut edes tarkoitus osallistua, voit helposti pienentää turhaa paperimäärää esimerkiksi ensi vuoden opinnoissa. Ilmoittaudu weboodissa vain niihin tentteihin, joihin oikeasti ajattelet meneväsi ja puut kiittävät. Myös kaksipuolinen tulostaminen on todella pop tulevien esseiden kanssa.

Onnea vielä kerran uusille opiskelijoille, ja vanhoille opiskelijoille tsemppiä uuteen syksyyn!

Terkuin,
Erna
Peducan edunvalvontavastaava(kasvatustiede)
Conduksen kopo-jaoksen pj