Tervehdys kaikille!
Ajattelin nyt vihdoin ja viimein rustailla kuulumisia tänne blogiin, siitä mitä Peducan edunvalvontaryhmässämme on viime aikoina puuhasteltu! Ensinnäkin, yliopistolaki uudistuksesta ja laitosrakenteesta on käyty tiivistä keskustela tapaamisissamme alusta alkaen. Tärkeintä tässä vaiheessa on se, että pysymme aikataulussa laitosrakenneuudistuksen kanssa, että tiedämme mitä missäkin vaiheessa päätetään ja saamme äänemme kuulumaan silloin! Nyt on tärkeää aktivoida yhteistyötä, kasvatustieteen, psykologian ja puhetieteiden välillä. Yhteinen laitosmalli häämöttää ja on syytä ruveta puhaltamaan yhteen hiileen! Kevät on tunnetusti kiireistä aikaa, mutta teemme parhaamme!
Tapasimme edunvalvontaryhmän kanssa viime maanantaina klo: 16.00 opiskelijatila Conddoorissa. Paikalla meillä oli siellä noin kymmenkunta henkeä. Paikalla oli Peducan hallituksen jäsenistöä sekä muita opiskelijaedustajia. Rivijäseniä olisi myös kiva saada paikalle, joten ole valppaana, kun seuraava edunvalvontaryhmän tapaaminen koittaa! Käsittelimme tapaamisessa 18.2. Viiniä ja Valitusta Gustavus Rexissä, eli kolmannessa yo talossa, ilmaantuneita opiskelijoiden huolenaiheita. Olimme positiivisesti yllättyneitä, että jo ensimmäinen Viiniä ja Valitusta ilta sai liikkeelle niinkin paljon porukkaa.
Huolenaiheita oli laidasta laitaan, mutta suurinosa käsitti kursseihin ja niiden suorituksiin liittyviä asioita. Palautetta oli tullut muun muassa siitä, että oppimispäiväkirjoille pitäisi laatia tarkemmat kriteerit sen sisällölle kurssikohtaisesti. Moni opiskelija oli todennut, että joutuu kirjoittamaan suunnilleen samat asiat moneen kertaan eri kursseilla. Pitäisi huolehtia siitä, että kurssien kriteerit ei ole päällekkäisiä keskenään. Huolenaiheena oli myös se, että oppimispäiväkirjoja ja tenttejä olisi tarpeellista käydä yhdessä läpi, jotta opiskelija voisi tietää mitä hän olisi voinut tehdä toisin ja kehittää näin omaa toimintaansa. Yksi ehdotus oli oppimispäiväkirjojen läpilukeminen pienryhmissä, jotta voisi saada palautetta omasta työstään. Yleinen hyvä käytäntö,olisi ainakin se, että opettaja luettuuan oppimispäiväkirjat tekisi koosteen siitä, mihin hän on painottanut arvostelussaan.
Keskustelua oli myös Exel-kurssin tarpeesta omassa koulutusohjelmassamme, sillä useat työpaikat olettavat yliopisto-opiskelijan osaavan käyttää ohjelmaa sujuvasti. Mietimme tässä asiassa, että kuuluisiko tämä asia tiedekunnalle. Yksi mahdollisuus olisi myös meidän etsiä joku pätevä datahommat handlaava kaveri ja ehdottaa että tiedekunta palkkaisi hänet opettamaan meille exelin ja mahdollisesti muiden perusohjelmien käyttöä. Tätä asiaa käsittelimme kyllä jo aiemmin opintoasiainpäällikön Raija Lahdenperän tapaamisessa. Raija on luvannut ruveta viemään asiaa eteenpäin. Uskomme, että tämä kurssi ei olisi pahitteeksi kenellekään! Keskustelua tuli myös Soklan puolen taito- ja taidenaineiden joidenkin opettajien negatiivisesta ilmapiirin heijastumisesta opetukseen. Tunteja vähennetään vuosi vuodelta ja opettajien eätoivo opetuksen riittävyyteen heijastuu opettajien toiminnasta. Onko se mikään ihme toisaalta?
Paljon oli tullut palautetta siitä, että luokanopettajakoulutuksemme ei vastaa työelämässä vastaan tulevia jokapäiväisiä haasteita. Tarvetta olisi saada tietoa oppilaan kohtaamiseen liittyvistä asioista. Lapsen kotitausta, mielentila ja persoonallisuus vaikuttavat vahvasti hänen toimintaansa luokassa. Vastavalmistunut luokanopettaja on saanut varmasti paljon hyvää tietoa, mutta koen itsekin suureksi puutteeksi sen ettei meitä riittävästi valmenneta kohtaamaan vaikeita asioita koulussa. Syksyn kouluammuskelujen jälkeen tuli didaktiikan kurssilla ripaus välittämisen etiikasta. Siihenkö se sitten jäi? Syksyn draamakasvatuksen tunnilla lehtori Tapio Toivanen kommentoi mielestäni osuvasti perustetta sille, miksi lähes joka neljäs luokanopettaja vaihtaa hyvin pian työtehtäväänsä: "Opiskelijoilla ei ole valmiuksia kohdata koulussa eteen tulevia asioita; oppilaiden ongelmia ja heidän keskinäisiä riitoja, sekä kahnauksia vanhempien kanssa". Itse olen vahvasti sitä mieltä, että tutkintorakenteemme tulisi sisältää ehdottomasti enemmän kursseja, jotka valmistavat meitä kohtaamaan koulumaailman Todellisuuden.
Oli mahtavaa, että meillä oli tapaamisessamme paikalla yksi opetussuunnitelmatyöryhmän jäsen. Hänen kauttaan saimme nopeasti liikkeelle kaikkia näitä ja paljon muitakin opintoihin liittyviä huolenaiheita ja kehitysideoita. Kaikkien paikalla olijoiden panos on ollut korvaamatonta! Käsittelemme tapaamisissamme meidän jokaisen arkipäivään liittyviä asioita ja puhumme asioista suoraan. Olisi mukava, jos saisimme paikalle vielä lisää porukkaa, sillä silloin voimme parantaa asioita kaikki yhdes koos!
Seuraava edunvalvontaryhmän tapaaminen näyttääkin olevan jo tulevana maanantaina klo: 16.00 opiskelijatila Conddoorissa. Olet lämpimästi tervetullut paikalle ihan vain kuuntelemaan tai myös kertomaan omia ajatuksia. Käsittelemme maanantaina tulevaa johtosääntöä koskevia asioita ja palaamme vielä Viiniä ja valitusta illan huolenaiheisiin!
Opiskelun intoa kaikille! Pysytään valppaina! :)
-Reetta-
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Pakko kommentoida tuohon, että emme saa tutkinnostamme koulutodellisuudessa tarvittavia tietoja ja taitoja. Tämä on totta. Mutta tässä on muistettava myös se, että ei meidän pitäisikään saada esimerkiksi psykiatrin, sosiaalityöntekijän tai poliisiin työnkuvaan kuuluvia valmiuksia. Nämä ovat kuitenkin ne valmiudet, joita työelämässä ollaan vaatimassa.
VastaaPoistaOnko tähän vaatimukseen vastattava? Mielestäni ei. Itse olen nyt tehnyt oppilaitteni osalta tiivistä yhteistyötä sairaalakoulun kanssa, josta sanottiin aika osuvasti, että lapsi, joka ei ole psyykkisesti tasapainossa EI kuulu kouluun.
On itseään ruokkiva kierre, jos opettajilta ryhdytään vaatimaan esimerkiksi pätevyyttä kohdata psyykkisesti sairas oppilas. Tällöin tällaiset oppilaat sysätään koulun harteille, vaikka resursseja yhteiskunnassa tulisi kohdentaa avun saamiseen osaavilta ammattilaisilta.
Tässä olisi varmaan jutun aihetta seuraavaan lehteen...
Opettajan työ on opettaa ja kasvattaa. Joku tolkku koulumaailmaan olisi saatava.
Periaatteessa homma on just näin, opettajan duunilla on rajansa. Suomessa on kuitenkin esimerkiksi 80000 lasta välittömän psykiatrisen hoidon tarpeessa, ja sairaalakoulupaikkoja vähän. Ymmärrän pointin, että sairas lapsi ei kuulu kouluun. Toisaalta niitä on siellä nyt kymmenin tuhansin, joista osa hoidetaan koulun voimin ihan ok. Tilanne on karsea, mutta tästä voi taas syyttää esim. passiivista opettajistoa ja heikkoa OAJ:ta osana isoa AKAVAA. Keski-Euroopan maissa opettajat ei suostu töihin, jos ei perusasiat ole kunnossa.
VastaaPoistaOpettajan duuniin kuuluu tunnistaa lasten ongelmat, ja viedä asiaa eteenpäin ammattilaisille, jos tilanne sitä vaatii. Suomen oppilashuolto toimii rahoitukseensa nähden älyttömän hyvin alakoulussa (ope, koulupsykologi, kuraattori, oppilashuoltoryhmät ja näiden yhteistyö kunnan pro-tyyppeihin), mutta yläkoulusta eteenpäin alkaa erityishuolta vaativat pudota seulasta.
Kaikki ei opelle kuulu, mutta kykyä muodostaa yleiskuvaa siitä, mikä vaatii spesiaalihuomiota ja mikä ei, tarvitaan todella.
Täytyy sanoa, että kommentit ovat mielestäni hyvinkin kohdallaan, molemmat.
VastaaPoistaItse olen myös toki sitä mieltä, että luokanopettajan koulutus ei ole tällä hetkellä paras mahdollinen, mm. oppimistutkimuksen ja kasvatusalan välissä näyttää olevan vuosikymmeniä pitkä kuilu, mutta se on jo taas uusi keskustelun aihe.
Oma kokemukseni on, että yläkoulun puolelle päästyään oppilaan ongelmiin tartutaan vielä hanakammin kuin alakoulussa, jossa tuki on nimenomaan perheen ja lapsen kasvun tukemista, mutta yläkoulussa taas otetaan järeämmät keinot käyttöön mm. huostaanotto/nuorisokotiin lähettäminen. Korjatkaa jos olen väärässä.
VastaaPoistaTietenkin on välttämätöntä, että opettaja tunnistaa jos oppilaalla on jotain vialla. Itse ongelmaa ei kuitenkaan tarvitsisi lähteä kartoittamaan, esim. mikä psyykkinen sairaus jne. Perheolotkin kuuluvat sosiaalitoimelle. Enenevissä määrin tämä kaikki kaatuu koulun ja näin ollen opettajan niskaan.
Yläkoulun puolella toki syrjäytymisen vaara on suuri, jos tukiverkostoa ei ole. Liian monella koti ei tue lapsen kasvuaja huostaanotoissakin ollaan mielestäni liian varovaisia.
On tullut koettua muutama äärimmäinen tilannekin ja poliisin kommentti on ollut mm. se, että eikö tuollainen pitäisi tulla hakemaan ambulanssilla pois. Toki pitäisi, mutta resursseja sairaalapaikkoihin ei ole. Tämä ei silti tarkoita sitä, että opettajien pitäisi sietää tällaista, tai antaa yhden tai useamman oppilaan vaarantaa koko koulun henkilökunnan turvallisuus. Pelonsekaisin tuntein odotetaan tulevaa.
Huonosti voivat lapset ovat aikapommi, joka tikittää jo vauhdilla. Hirveintä on ehkä se, että se ei tikitä äänekkäästi, vaan ihan hiljaa. Monesta asiasta vaietaan koulujen maineenkin vuoksi.
Tällä hetkellä kannatan muun muassa ajatusta, että kouluihin tulisi vartijat. Aikaisemmin pidin tätä liioitteluna. Mutta kun on nähnyt karumpaa arkea, kun yksi oppilas kulkee käytävillä hakaten vastaantulevia oppilaita sekä pahoinpitelevän muutamia kotimatkalla, niin vartijan läsnäolo ei tunnu enää hassummalta idealta. Kerran näitä sekopäitä ei saada pois kouluista, niin olisi kai korkea aika parantaa opettajan arsenaalia. Ei tarvitsisi miettiä kun oppilas lähtee kesken tunnin vessaan, että palaako se sieltä takaisin aseen kanssa.
Onpa piristävä teksti näin yömyöhään.