Kymmentä vaille neljä. Kiirehtimisestä huolimatta osuin tänne pahimpaan ruuhka-aikaan. Otan vuoronumeron ja vilkaisen taulua: jonossa neljäkymmentäviisi asiakasta ennen minua. Huokaisen ja etsin vapaan istumapaikan.
Hakaniemen pankin konttori on pullollaan ihmisiä. Kuulen jonkun puhuvan eläkepäivistä ja tajuan, että eläkkeet ovat ropisseet tänään pankkitileille. Näen ympärilläni valkoisia hiuksia, peruukkeja, kauhtuneita kauppakasseja, kävelykeppejä ja tukikenkiä. Kolmekymmentäviisi ennen minua.
Ilma on seisahtunutta, on vaikea hengittää. Silmäni painuvat kiinni, mutta valkoisten loisteputkien kelmeä valo tulee väkisin silmäluomieni läpi. Havahdun humalaisen örinään, se yrittää jutella pienelle tytölle, joka kuljettaa kädessään vaahteranlehteä. Tytön isoäiti rähisee juopolle, silläkin on mustat kynnenaluset ja likaiset housut. Tytön vaaleanliila takki on sotkuinen ja tukassa on iso takku. Kaksikymmentäviisi ennen minua.
Yritän lukea, mutten pysty keskittymään. Virkailijat näyttävät siisteiltä. Heillä on päällään hyvälaatuisia jakkuja, nahkasaappaita, Kalevala-koruja.. Halliin kävelee kolmen nuoren miehen porukka. He näyttävät työttömiltä ja illat kuluvat varmasti pilven seurana. Yhden reppu on korjattu ilmaistointiteipillä, kaikkien vaatteet ovat likaisia. Yksi niiskuttaa jatkuvasti nenäänsä ja toinen kiskoo housuja ylös pitkin luisevaa vartaloaan. Pisin heiluttelee hermostuneesti lompakkoa kämmensyrjäänsä vasten. Heidän vieressään seisoo nainen kalliissa takissa ja merkkilaukussa, mutta hänen hiuksensa ovat sotkuiset ja hän näyttää vihaiselta. Enää kymmenen ennen minua.
Voin pahoin. Yhtäkkiä kaikki aistit ovat liian herkkiä, valo sattuu silmiin ja ilmassa tuoksuu pistävä eritteiden ja kuoleman haju. Juopon vieläkin humalaisempi vaimo huutaa ja huuto kuulostaa palosireeniltä. Säpsähdän, kun vieressä lukeva vanhus tökkää minua vahingossa kyynärpäällään. Vihdoin numero 379 vilkkuu taululla.
Helsinkiläisnuoret kammoavat köyhyyttä enemmän kuin kuolemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti